Nilkkojen kautta oppimista...

Nilkkoja särkee tällä hetkellä, koska minun kengät alkaa olemaan aikansa eläneet. Onhan niillä tullut parissa vuodessa käveltyä useampi sata kilometriä, että taidan tänä syksynä taipua ostamaan uudet kengät. Olisi pitänyt tehdä ostos keväällä, jolloin olisin voinut vuorotella uusia sekä vanhoja kenkiä ja välttää rakot jaloissa sekä kipeytyneet nilkat. Uusiksi kengiksi ajattelin ivenstoida paljasjalkakengät vaellusmallia. Ne vaikuttavat kivalta ajatukselta päässä, joten pitäähän ne testata käytännössä.

Koska kävelykunto alkaa asteittain parantua, minun pitäisi varmaan uskaltautua seuraavalle asteelle ja aloittaa hölkkääminen hissukseen. Viime viikolla tuli pieni sprintti tehtyä, koska esikoisella meinasi unohtua silmälasit ja takki kotiin sateisena päivänä. Minä reippaana mammana sitten hölkkäsin kotona käymää lyhyen pätkän ja sain vielä pojan kiinni ennen taksia. Onneksi puhelin hidasti sen verran, että ei kovin nopeasti taapertanut postilaatikoille.

Maltti on valttia, mutta pää haluaisi mennä kovempaa. Puhuttiin lapsen kanssa lenkkeilystä ja miksi äiti ei juokse niin hän avuliaana lupasi opettaa minut uudelleen juoksemaan. Näillä näkymin lenkkiseuraa on tiedossa, kun saan vain itseni liikenteeseen. Mikä on teidän motivaationa toiminut? Itseä tuntuu vaikealta haastaa liikenteeseen, jos menen 'vain' kävelylle enkä tee mitään sen kummempaa. Aivoissa pitäisi varmaan saada joku kytkin käännettyä, että on ihan OK mennä pihalle ja vain nauttia ulkoilmasta ilman sen kummempia tekemisiä. Ei haittaa vaikka en juuri silloi leikkaisi ruohoa tai kääntäisi maata. Mutta tavan juurruttua, menee pari viikkoa uuden tavan opetteluun ja vielä kauemmin vanhan tavan unohtamiseen.